Rytmit remontissa

Heräsin lauantaiaamuun virkeänä. Ulkona oli jo valoisaa ja Igor tapitti emäntäänsä sängyn vieressä valmiusasemassa, joten aloin suunnitella vaatteiden kiskomista niskaan ja aamulenkille hilpaisemista.

Katsoin kelloa, joka oli 07.10. Järkytyin hieman.

Minä laiskiainen, joka aina ennen nukuin viikonloppuisin ja mahdollisuuksien mukaan viikollakin vähintään kymmeneen, olin herännyt virkeänä ja ilman herätyskelloa seitsemältä lauantaiaamuna. Tästä ei voinut päätellä muuta kuin sen, että Igorin oli onnistunut vihdoin murtamaan emäntänsä paatuneen vuorokausirytmin.

Elämänrytmien muutos näkyy tietysti toisessakin päässä. Kukuin ennen pitkälle yli puolen yön, mutta olen viime aikoina simahtanut tuosta noin ennen aikojani jo alkuillasta. Kesken ovat jääneet vuoroin leffa, kirja kuin telkkarin katselukin. Välillä uni on tullut niin herkeämättömällä voimalla, että en ole onnistunut pinnistelemään itseäni pysymään hereillä edes niiden jännittävimmässä vaiheessa, simahtaen muun muassa puoli tuntia ennen hyvänä pitämäni Social Networkin loppua. Loppuratkaisut on sitten pitänyt katsoa uudestaan seuraavana päivänä.

Minullako nukahtamisvaikeuksia? Ei enää. Jos koiraa ei olisi, epäilisin narkolepsiaa.

Vaikka kesken jääneet leffat voikin laskea vähän huonommaksi jutuksi, totuus on, että olen ihan huumassa tästä uudesta elämästä. Ulkoiltua tulee päivittäin vähintään pari tuntia, ja kesken töidenkin voi hilpaista hyvällä omatunnolla hetkeksi tuulettumaan. Tämän olen tehnyt hyvillä mielin, sillä väitän työtehoni lisääntyneen roimasti. Ulkoilussa lenkkien pituus on myös saanut uudet standardit. Olin ennen sitä mieltä, että puolen tunnin lenkki on varsin pitkä, kun taas nykyään vähintään puolitoista tuntia on riittävä aika ja sitä lyhyemmät pelkkiä pyrähdyksiä. Kumma kyllä puolitoista tuntia ulkoilua näyttää tepsivän stressiin ihan tutkitustikin.

Pennun kanssa ulkoilu on toki tempoltaan hidasta ja naperon ehdoilla etenevää, mutta rauhallisesti kulkemalla ehtii luontoa havannoida kiireistä lenkkeilyä paremmin. Ja kun tuo lapsi tuosta kasvaa täysikokoiseksi, voi sen kanssa tietysti käydä välillä ihan juoksulenkeilläkin.

Summa summarumina voisi sanoa, että jo nyt parin kuukauden koiranomistajuuden jälkeen on vaikea kuvitella elämää ilman sitä, ja nyt en edes puhu Igorin ainutlaatuisen ihanasta persoonasta vaan koiran omistamisesta yleisesti. Ja niin, kello on nyt puoli kaksitoista illalla ja pohdin, että onpa myöhä. Uutta sekin.

Igor ja Titus

On aina mielenkiintoista nähdä, miten Igor tulee toimeen toisten koirien kanssa. Joidenkin kanssa vain löytyy heti yhteinen sävel, kun taas jotkut koirat Igor ohittaa ulkoillessakin lähestulkoon vilkaisematta. Coton de tulear Tituksen kanssa innostus oli silminnähden molemminpuoleista heti alusta lähtien. Tämä oli Titukselle iso päivä, sillä hän sai ensimmäistä kertaa vieraita kylään omaan kotiin. Neljä viikkoa nuorempana hän oli aluksi hieman alakynnessä, ja katseli vierestä, kun Igor tuli ja pisteli Tituksen pekoneita poskeensa, mutta pian Titus jo uskalsi jo sanoa takaisin. Kavereista ei millään meinannut saada kunnollisia kuvia, kun vauhti oli niin kova, mutta videonpätkistä näkee vähän paremmin. Kaiken tämän ravaamisen jälkeen molemmat koirulit olivatkin sitten koko loppuillan hyvin väsyneitä mutta onnellisia.

Kuvia koirametsältä

Tässäpä hieman vanhoja kuvia meidän taannoisesta reissusta koirametsältä. Olemme ihastuneet paikkaan täysin, vaikka se onkin meidän kannalta vähän väärällä puolella kaupunkia - ihan mahtavaa, että koirille on varattu kokonainen metsäalue! Olemme tehneet siellä muutaman kerran lenkkiä isolla porukalla; koirat ovat tykänneet, kun on ollut lähemmäs kymmenen koiran lauma mukana, ja ihmisilläkin on siinä samassa riittänyt juteltavaa.

Veljekset kuin ilvekset, Igor ja Riemu

Igor on perinyt keppi-intohimonsa äidiltään.

Kaksi kippurahäntää ja antenni.

Igor veljensä perässä

Tuittu ja kaksi mielistelevää pikkupentua

Igor poseeraa hienosti!

Äiti-Piitu karvanlähdön jälkeisessä lookissaan

Tuittu-susi

Veljekset

Namikeskittyminen

Päivityksiä

Igor on kohta 16 viikkoa vanha.

Se on saanut nyt kaikki rokotukset ja on myös Suomen koirakansalainen uutuuttaan kiiltelevän koirapassin myötä.

Ensimmäinen etuhammas heiluu.

Pentupanta on melkein säätövaransa lopussa.

Aiemmnin piikkisuorassa hännässä on mutka. Se on pieni, mutta erottuu selvästi.

Nahkamasun keskellä komeileviin sukukalleuksiin on ilmestynyt valkea karvapeite.

Temppuvalikoimaan kuuluvat maahanmeno, tassu, moikkaus, istuminen, katsominen, seuraaminen ja odottaminen. Kierimistä harjoitellaan.

Luokse tullaan vaihtelevalla nopeudella. Yhä useammin kuitenkin yllätyn positiivisesti vaikeissakin tilanteissa. Luoksetuloharjoituksiin kuluu kuitenkin hyvin monta herkkua päivässä.

Igorin parhaat kaverit ovat ihanien sisarusten lisäksi Molli, Ronja ja Oliver. Se tutustuu vieraisiin koiriin pelottoman uteliaasti, ja uskaltautui eilen leikkimään jopa valtavan mastiffin kanssa. Se on nyt oppinut, että kiva leikki on sellainen kun roikkuu isomman koiran korvassa tai niskanahassa.

Sisarusten kanssa riekkuminen on kuitenkin yhä parhautta. Leikit ovat muuttuneet yhä hurjemmiksi, erityisesti Riemu-veljen kanssa. Viimeksi painiessa ärinä yltyi jo falsettiin, ja taisi muutama niskakarvakin nousta pystyyn. Saa nähdä, miten nujakointi edistyy...

Igor on kypsynyt. Se on nykyään aika lungisti sisällä, ja saattaa aamupäivisin hengailla pidemmänkin aikaa vain seuraillen meidän touhuja. Jossain vaiheessa alkoi jo huolettaa, onko meillä liiankin rauhallinen otus, tai onko joku sillä vikana - kunnes Igorin vei ulos. Se vain kerää voimia ulkona riekkumiseen.

Yksinolo on pidentynyt reiluun kolmeen tuntiin onnistuneesti. Pieni askel ihmiskunnalle mutta suuri askel igorilaisille.

Sosiaalistamiskauttakin on enää viikko jäljellä. Sen kunniaksi Matti vei eilen Igorin metroon, joka aiemmin puuttui listasta. Muuten meni hyvin, mutta Igor päätti vääntää hätäkakat jännittävän metromatkan kunniaksi keskelle Asematunnelia.

Viimeisenä päivityksenä: miten voi olla, että meille on osunut maailman mahtavin koiruus?

Ulkoiluhuuma

Viime päivien ja viikkojen teema on ollut lisääntyvä ulkoilu. Ilmojen lauhtuminen ja Igorin kasvaminen ja reipastuminen ovat saaneet aikaan sen, että meidän koirapesue oleskelee päivittäin ulkoilmassa yhteensä vähintään kahden tunnin verran. Toki koko aikaa ei vielä lenkkeillä, mutta kun aamu- ja iltapissatukset lasketaan yhteen varsinaisten lenkkien kanssa, on tulos jopa kolme tuntia ulkonaoloa päivässä.

Ja kyllähän sillä on vaikutuksensa myös kaksijalkaisiin. Mieli lepää, keho tykkää saamastaan liikunnasta ja lisähapesta, ja ajatuksetkin kirkastuvat kummasti. Kevään saapumisen merkkejä voi havainnoida päivä päivältä - mustarastas luritteli Munkkiniemen rannassa jo jokin aika sitten, ja eilen bongasimme ensimmäiset pajunkissat. Ihmiset ovat hyvällä tuulella tavatessaan pennun ja jäävät usein juttelemaan kaikesta muustakin.

Kaikkein parasta on kuitenkin seurata, miten pikkuotuksemme viihtyy ulkolenkeillään. Se ei hevillä väsy, vaan touhottaa menemään varsinkin vapaana ollessaan. Lisääntyneet leikit muiden koirien kanssa ovat tehneet nannaa Igorin itseluottamukselle, ja se osaa nykyään jopa sanoa takaisinkin leikkipainissa. Aiemmat huoleni kullanmurumme joutumisesta jatkuvasti kasan alimmaiseksi ovat osoittautuneet liioitelluiksi. Eihän meillä mitään nössöjä olla!

Igor on ehtinyt saada lähiseuduilta jo muutamia kivoja kavereita. Meidän talossa asuva naapurin seitsemänkuinen Molli-pentu taitaa olla ihan kaikista ihanin ystävä, mutta ei yläkerran Ronjakaan paljoa häviä. Ihania ovat olleet riehumiset myös Oliver-mäyriksen kanssa lähipuistossa. Lisäksi Talin golfkentillä ulkoillessa on säännöllisesti tullut mukavia koiria vastaan. Tänään Igor tapasi siellä rotutoverinsa, ihanan vuoden ikäisen Torsti-göötin, jonka kanssa leikkimisessä oli heti alusta asti suurta sielujen sympatiaa.

Eilen ulkoilimme kahdeksan koiran ja viiden omistajan voimin Sipoon koirametsässä. Paikalla olivat Igor, Varpu-sisko, Riemu-veli, Varpun Sara-sisko sekä kasvattajamme mukana Piitu-äippä, Sonja, Keiju ja Rölli. Vaelsimme yhtenä isona laumana puolentoista tunnin lenkin. Pennut riekkuivat etunenässä, eikä väsy näyttänyt painavan missään vaiheessa, vaikka otukset viipottivat siksakkina meihin ihmisiin nähden moninkertaisen matkan. Täytyy ihailla pikkutyyppien kuntoa ja jaksamista!

Igor ja Varpu jaksoivat ottaa autossa matsia vielä paluumatkallakin, eli edes metsäily ei riittänyt kaiken riehuenergian kuluttamiseen. Sen sijaan kotona meillä oli koko illan erittäin tyytyväinen ja raukea koiruus...

Huomenna taas metsään!

Isokoira ja muikean näköinen pikkukoira

Igor-jänö loikkii eteenpäin

Laumavaellusta

Igor härdellöi joukkion keskellä

Nujuutuskaverit Igor ja Varpu. Sopuisaa yhteisposeerausta kestää vain hetki.

Mitä? Mekö riiviöitä? Viattomat penikat Igorin matkamökissä

Videoita pukkaa!

Igor on nyt vihdoin saavuttanut kunnon 2010-luvun koiruuden nettiuskottavuuden. Sillä on oma Youtube-kanava. En olisi koskaan uskonut lataavani videoita tuubiin, mutta koiranpennun touhuja ihmetellessä niitä tekee mieli toitottaa koko maailmalle.

Siispä olkaapa hyvät, tässä vielä blogissa julkaisemattomat videopätkät!

 

  

 

Ne monet nimet

Vaihteeksi vauvakuva, tässä viisiviikkoisena

Igor. I-goira. I-goiru. Igoru. Goiru. Koiru. Koirulsson. Otus. Tyyppi. Kaveri. Koiruliini. Pötkylä.

Tuhmeliini talleilla

Igor seuraa, kun emäntä ratsastaa.

Kun pahimmat pakkaset olivat hellittäneet ja auto saatu ikuisuushuollosta, pääsi Igor vihdoin mukaani ratsastamaan. Matti tuli mukaan pennunvahdiksi, joten suuntasimme koko pesueen voimin kohti tallia. Tämä oli vasta toinen kerta kun Igor näki hevosia, mutta ensimmäisen kerran pelko ja epävarmuus oli tipotiessään – jopa niin paljon, että omistajaa jo pikkuisen hirvitti.

Igor kun nimittäin oli sitä mieltä, että tallilla olo oli Parasta Ikinä. En tiedä, mikä euforian aiheutti, mutta pikkutyyppi sekosi ihan täysin. Oli niin paljon hajuja nuuhkittavana, ihmisiä tavattavana, paikkoja tutkittavana ja lantakikkareita maisteltavana, että Igor oli aivan onnesta soikeana. Se tempoi hihnassa, ei malttanut olla hetkeäkään paikallaan ja ynähteli kärsimättömästi. Hevoset taas olivat hurjan kiinnostavia, varsinkin, jos joku sellainen sattui tulemaan lähelle. Aloin jo huolestua.

Matti piti Igorille seuraa, kun kävin itse ratsastamassa. Igor seurasi topakasti kentän laidalta ja olisi halunnut liittyä seuraan. Kun hevosteluni oli ohi, tein päivän suurimman virheen - päätin päästää Igorin vapaaksi vähän etäällä tallista, ratsastuspolulta. Tyyppi kuitenkin oli ilmeisesti padonnut energiaa jo jonkun aikaa ja päättikin olla antautumatta uudestaan hihnavangiksi. Se seurasi kyllä meitä kiltisti perässä, mutta piti täsmällisen 1,5 metrin hajuraon. Ja kun emäntä tai isäntä yritti kumarrella ja kauhoa kädellään otusta kiinni, hypähteli se iloisesti taaksepäin. Hajurako oli ja pysyi, ja otus taisi nauraa partaansa.

Puoli tuntia siinä kesti ennen kuin saimme otuksen pyydystettyä. Sitä ennen se oli tutkinut koko tallin ja luikkinut taidokkaasti jokaista kiinniottamisyritystä karkuun. Tässä vaiheessa täytyy korostaa, että luoksetuloa on meillä kyllä harjoiteltu ahkerasti ja jopa ihan menestyksekkäästi. Toi koirapirulainen on kuitenkin niin viisas, että se näyttää tajuavan tosipaikan tilanteen eron leikkiharjoittelusta mennen tullen. Omistajan vikahan se on. Koirakuiskaaja sanoisi tähän varmaan, että energiamme ei ainakaan ole calm assertive, vaan hermostunut ja kiihkeä. Kun mielessä pyörii hemmetinpentupenteleannanythetikiinniäläkäainakaankarkaanoidenhevostenjalkoihin, aistii otus sen ja ajattelee että enpäs varmasti anna! Taitaa tuo tyyppi olla uhmaiässäkin, laitetaan myös sen piikkiin osittain.

Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin olla tyytyväinen, että Igor tykkäsi olla tallilla. Se pääsee sinne jatkossakin mukaan, mutta joutuu tyytymään hihnassa oleiluun myös tallin lähiympäristön poluilla. Ehkä jonain päivänä se myös oppii varomaan edes vähän hevosia. Siihen asti isompia karvakavereita ihmetellään turvallisen välimatkan päästä.

Mikä siellä on?

Igor löysi omanvärisen kaverin. Kuvassa Vignir.

Jääkarhu poseeraa lumisilla lakeuksilla

Mama ja iso ihana olento, minä tahdon myös!

Tallilla on muitakin tallikoiria.
Igor otti mittaa russeleista sekä Chaos-kääpipinseristä.

Pentutreffit

Igorilla on kiire siskon ja veljien luo

Lauantaina olivat vuorossa Igorin pesueen ensimmäiset pentutreffit. Viikin hyisen tuulisille pelloille olivat saapuneet meidän koiruuden lisäksi myös Riemu-veli, Ilpo-veli, Vimma-sisko sekä pentujen ihana Piitu-äiti. Lisäksi mukana hengasi Ilpon kaveri Laku-göötti. Ihmisiäkin oli mukana.

Jälleennäkeminen oli paitsi riemuisa, hyvin riehuisa. Ei kestänyt kuin sekunnin murto-osa, kun naperot olivat jo yhdessä painimassa. Lumihangessa painettiin täysiä, eikä kylmä tuuli tuntunut haittaavan muiden kuin ihmisten menoa.

Igor oli tapansa mukaisesti kiltti telmijä. Se antoi muiden höykyttää itseään melkein miten päin vain, eikä juuri sanonut takaisin. Nuo sisarukset kun tuntuvat astetta Igoria topakammilta tapauksilta. Ei Igorkaan ujostellut tai pelännyt, se on vain ehkä vähän leppoisampi tyyppi kuin nuo termiitit. Ihmisenä tuntui vain välillä hurjalta katsoa, kun oma kultamussukka oli taas kerran kasan alimmaisena. Mutta itsehän tuon on opittava puolustamaan itseään, ja kun ei se kuitenkaan pelännyt tai valittanutkaan, niin ehkä se vain nauttii muiden höykyttelystä?! Koiran mieli on välillä ihmeellinen. Meidän Igor taitaa olla aika zen.

Kuvat kertovat tunnelmaa:

Igor ja lempipuuha keppien kanto. Vimma kiinnostuu.

Kyllä pienetkin osaa lentää!

Äiti johdattelee lapsia pois kuvaruudusta

Igolkin osaa olla lajun näköinen!

Vauhtia taas

Igor väistää Lakua

Äiti ja poika