Igor, Varpu ja Sara

 

Kuvailin Igorin luonnetta ensimmäisessä blogikirjoituksessa seuraavasti: "Sisarusten kanssa on myös kiva leikkiä, mutta Igor leikkii vain nätisti. Liian rajuille leikkitappeluille se kääntää peppunsa." 

Perun sanani.

Tänään ohjelmassa oli nimittäin vierailu Varpu-siskon sekä Sara-collien luokse. Igor meni niiden näkemisestä aivan sekaisin, vaikka ei ole koskaan aikaisemmin tutustunut kunnolla isompaan koiraan. Siitä huolimatta se ei vierastanut tai pelännyt Saraa ollenkaan, eikä edes alistunut sille vaan hyppi päin, mielisteli ja antoi hyppysuukkoja korkealla olevaan isokoiran kirsuun. Collie oli vähemmästäkin hämillään.

Myös siskoa oli hurrrrjan ihana nähdä. Igor ei ole päässyt meillä pari päivää ollessaan vielä leikkimään muiden koirien kanssa, joten meno oli sen näköistä. Hepulointia ja rallausta kesti yli tunnin, ja välillä vauhti kiihtyi niin, että pikkukoirat kopsuivat vuorotellen seiniä ja huonekaluja päin. Myös ääniefektit olivat vaikuttavat. Jytyä oli myös Igorin siskossa. Vaikka Varpu kokonsa puolesta häviäisi Igorille, voittaa se etumatkan pippurisuudessa takaisin. Olin kuitenkin eniten yllättynyt Igorin villiydestä, sillä pentueessa se vaikutti rauhaa rakastavalta uneksijalta. Nyt se näköjään kasvaa ja hurjistuu.

Lopulta nassikat simahtivat lattialle, josta ongimme oman sankarimme kotimatkalle. Se nukkui autossa, ja jatkoi uniaan kotona melkein pari tuntia, heräsi sitten, yritti touhuta muttei jaksanut, ja kierähti jälleen kerälle nukkumaan.

Igorista ja Varpusta ei sitten saanut kovin montaa yhteiskuvaa, kun nuo menivät niin lujaa. Alla olevassa kuvasarjassa on sen sijaan valokuvallinen selitys pienen pusuttelukoiran lähentely-yrityksistä.

Igor & sisko. Igorin vauhti on niin hurja, että luppakorvatkin viilettävät pystyssä.

Iso koira! Ihana iso koira!

Jälleennäkemisessä oli riemua.

Igor on aivan ihastunut...

... häärää ja käärää ympärillä...

... ja heittää lentosuukkoja!

... ja lisää pusuja...

Sara rauhoittaa Igorin pitämällä tassulla paikoillaan.

Kun pentu on paikallaan, voi siihenkin vähän tutustua

Igor tutustuu kotiin

Nyt meillä sitten on koira. Kaiken sen perusteella, mitä olimme kuulleet kasvattajalta, Igorin piti olla tämän pentueen kaikkein rauhallisin koira, mutta ainakin minun oli vaikeaa kuvitella etukäteen, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Pari ensimmäistä päivää ovat olleet lähinnä tutustumista uusiin asioihin, ja ulkona on edelleen melko pelottavaa kaikkialla muualla paitsi pihakuusen alla. Pelottavinta ovat talomme ohi huristavat kuorma-autot, jotka ajavat kotikatuamme pitkin Munkkiniemen lumenkaatopaikalle. Nyt kahden vuorokauden jälkeen Igor on kuitenkin ilmiselvästi saanut roimasti enemmän itseluottamusta ja uskaltautuu tutkimusmatkoillaan asuntomme sisällä entistä pidemmälle. Äsken Igor kävi tutkimassa jo eteisen. Kaikkea piti nuuhkaista ja hieman maistaakin. Joka nurkka tutkittiin hyvin säntillisesti. Keittiössäkin käytiin jo pikaisesti kääntymässä aiemmin päivällä.

Vaikka Igor onkin perusluonteeltaan melko säyseä, niin myös hepulienergiaa ja vahvaa luonnetta löytyy roppakaupalla, silloin kun hän vain on hereillä. Viattoman ulkonäön ei saa antaa hämätä – tässä meillä on aito pystykorva, vaikka korvat vielä toistaiseksi lerpattavatkin. Siispä huolemme siitä, että olisimme saaneet itsellemme liian rauhallisen koiran, ovat jo kaikonneet. Igor on myös jo osoittanut ensimmäisiä merkkejä uroksen vaistoistaan, ensimmäisenä kohteena oma pehmojalkapallo. Muutama terävä haukahduskin on jo kuultu, mutta suurimman osan ajasta Igor on ollut kuin enkeli.

Vaikka olemmekin tähän asti keskittyneet lähinnä uuteen paikkaan kotiutumiseen, opeteltavien asioiden lista on pitkä, ja jotain olemme jo aloittaneetkin. Itse tarjouduin vapaaehtoiseksi totuttamaan Igorin aurinkolasipäisiin ihmisiin ja sähkökitaran ääneen. Eilen jo soiteltiinkin ensimmäiset soinnut unplugged. Igorkin kokeili, mutta ei saanut vielä kitaraa soimaan. Hampaat olisivat ehkä toimineet kieltä paremmin.

Tänään teimme pyykkäyksen yhteydessä ensimmäisen yksinoloharjoituksen, joka ei mennyt ihan putkeen, ja asiassa pitää edetä jatkossa varovasti askel kerrallaan. Tämän takia Igor saakin tulla tutustumaan yliopistomaailmaan jo heti ensi viikon alussa, mikä varmasti tekee hyvää myös sosiaalistumisen kannalta. Sosiaalistumisprosessi muihin koiriin on jo saatu alkuun, ja se sujui erittäin hyvin. Igor tosin tutustui noihin kahteen muuhun isoon koiraan turvallisesti Iinan sylistä käsin. Näiden kahden ensikohtaamisen perusteella Igor vaikuttaa hyvin sosiaaliselta ja uteliaalta muita koiria kohtaan, vaikka ei ollut koskaan aiemmin tavannut näin isoja lajitovereita. Igor on osoittautunut erinomaisen valloittavaksi persoonaksi myös ihmisiä kohtaan.

Kotona ollaan!

Nyt se on siinä. Ruokakippo kuivuu muiden tiskien seassa.

Igor on ollut kohta vuorokauden kotona, ja siitä on jo nyt kuoriutunut oikein mallikelpoinen kotigöötinalku. Matka kasvattajalta kotiin oli helppo: poika mietiskeli ja ihmetteli auton äänimaailmaa hetken, kunnes se nukahti sikeään pennununeen, jota sitten kestikin kotiin saakka. Kotona uudet jutut vähän ihmetyttivätkin pientä jääkarhua, mutta se ei ollut missään vaiheessa niin paniikissa, etteikö kaikki uudet lelut olisi pitänyt testata heti alkuun. Kamalinta olivat aluksi liukkaat laminaattilattiat, ja Igorin reviiri ulottui mattojen laitaan. Hiljalleen se kuitenkin hiipi häntä ojossa myös laminaattipuolelle huoneiden nurkkiin, haukahti sitten ja juoksi takaisin emännän syliin turvaan.

Yö oli kodikas ja rauhallinen. Igor herätti kaksi kertaa sanoen kohteliaasti "ruf ruf" sängyn laidalta ja tapittaen meitä tarkasti. Sen jälkeen käytiin pissalla ja leikittiin, kunnes Igor taas kellahti nukkumaan. Olisimme siis saaneet nukuttua oikein hyvin, jos vain olisi nukuttanut - taisin itse valvoa koko yön, kuunnellen pennun liikahduksia sekä ihmeellistä unennäköä. Ei voinut kuin ihmetellä lattialla tyynyllä makaavaa valkoista nyyttiä - oliko se ihan oikeasti aito? Meidän? Pysyvästi?

Päivisin tämä pikkugöötti näyttää lähinnä heräävän uniltaan, käyvän tarpeillaan, touhuavan hetken, ja nukkuvan uudestaan. Valtaosa tästäkin päivästä on siis vietetty höyhensaarilla. Unet vain pahasti häiriintyivät, kun naapurissamme alkoi yllättäen lattiaremontti ja lattioiden purkaaminen poraamalla. Onneksi muistin koirakuiskaajan opit energiasta ja siitä, kuinka hyvin koira aistii pienetkin muutokset mielentilassamme. Tajusin siis juuri sillä hetkellä, kun koira säikähti, heittäytyä oikein lungiksi - venyttelin ja haukottelin, ja panin pitkäkseni pennun viereen. Uskomattominta oli se, että Igor reagoi siihen heti ja painui takaisin nukkumaan. Seuraavat kolme tuntia se ei ollut moksiskaan poraamisäänistä. On aivan uskomatonta, miten luottavaisia nämä olennot ovat.

Muita päivän uusia asioita ovat olleet:

- Kong: aivan ihana, ihan alusta lähtien. Varsinkin, varsinkin jos ahnaalle koiranalulle piilottaa sinne jotain sisälle.

- Raaka naudan ydinluu: aivan ihana tämäkin. Nahka- ja puristeluut kalpenivat makuarvioinnissa täysin.

- Naksutin: tietää ruokaa! Tutustuminen naksuvaan vimpaimeen oli mukavaa, kun jokaista naksausta seurasi makupala.

- Piha ja pihakuusi: aluksi huisin pelottava ja hämmentävä, sen jälkeen aivan ihana

- Kaulapanta: kovin, kovin ikävä, samoin kuin suun tai tassujen tarkastaminen. Vaikka Igor on kiltti koira, on sillä iso oma tahto, ja se osaa rimpuillessaan muuttua hurjaksi villieläimeksi. Emännän tahdonvoima on onneksi voittanut tähän mennessä.

Paljon on siis tapahtunut pienen koiran ja isojen ihmistenkin vuorokaudessa, eikä ole ihme, että väsyttää, siis puolin ja toisin. Kun edistys on vuorokaudessa ollut jo näin mukavaa, voi vain kuvitella, että huominen on vieläkin mukavampi ja hauskempi päivä pennulle.

Datailuapuri nukahti kesken feseilyn.

Nukkuminen on päivän sana. Tämän asennon vol 2 on hyljeversio, missä myös etutassut sojottavat taaksepäin.

Ihana Kong.

 

 

Igor nukkuu ja näkee unia, vaikka taustalla jylisee pora.

Enää kolme yötä jouluun...

Lumi on kivaa! Sisarukset 7,5-viikkoisina. Kuva: Halla Seppälä

... tai siis Igoriin, mutta samalta tämä tuntuu kuin lapsena ennen joulua. Ei jaksaisi odottaa sitten millään, mutta samalla hirvittää ja kauhistuttaa.

Jännitys iski tänään päivällä, kun tajusin, ettei ole enää mitään tehtävää. Kaikki välttämättömät tykötarpeet on hankittu, ja Igorin tuleva peti odottaa Ikea-råtan kanssa meidän makuuhuoneen nurkassa. Ruokaa on riittämiin, makupaloja sen kymmentä sorttia, ja ruokakupin pesin valmiiksi eilen. Pentukirjat on tankattu ja sosiaalistamissuunnitelmat tehty.

Kun kaikki oli valmista, iski tyhjyys. Pakkohan sitä jotain järjesteltävää vielä pitäisi olla? Nytkö sitä sitten pitäisi vaan odottaa? Oman pentukuumeen sai niin kätevästi kanavoitua touhuamiseen, että olo oli kaikkien valmistelujen keskellä oikein siedettävä. Nyt se on sietämätön. Eikö torstai voisi olla jo?

Kuumeilua helpottaa kuitenkin tieto siitä, että Igor saa parhaillaan nauttia viimeisistä päivistään synnyinkodissaan, emonsa ja sisarustensa seurassa. Toisaalta tuo pennun kotiin hakeminen tuntuukin niin julmalta ja vähän itsekkäältä. Muistan, kuinka meidän perheen vanha Mysla itki pienenä koko kotimatkan kasvattajalta meille. Siinä ei kovasti ihanasta pennusta riemuittu, mutta onneksi tuo tottui nopeasti uuteen kotiinsa ja osoittautui jopa vähän liiankin avoimeksi pennuksi. Toivotaan samaa Igorille, onnenpotku persuksille ja roimasti rohkeutta sen elämää mullistavaan päivään.

Viime viikolla kasvattajan luona käydessä mielikuva Igorin luonteesta syveni aavistuksen. Tällä hetkellä Igor on varsinainen kukkaispoika, semmoinen kiltti ja rauhallinen, rauhaa rakastava unelmoija. Se suhtautuu maailmaan hyväntahtoisen rauhallisesti, ja kun villeimmät sisarukset saavat säntäilyhepuleita, hilpittää meidän jääkarhumme iloisesti tasaista vauhtia eteenpäin. Professorikin se on - Igor vaipuu myös välillä omiin puuhiinsa, keskittyen täysillä tutkimuksiinsa. Sisarusten kanssa on myös kiva leikkiä, mutta Igor leikkii vain nätisti. Liian rajuille leikkitappeluille se kääntää peppunsa. Synnynnäinen diplomaatti siis.

Jäämme siis odottamaan, miten jääkarhunpoikasemme kehittyy ja viihtyy meillä. Pidetään peukut, varpaat ja tassut ristissä, että hyvin.

Alku: miehen versio

Kaikki alkoi autosta. En ollut koskaan kuvitellutkaan, että minusta ikinä tulisi koiranomistajaa, ehei. Ensimmäisen kerran asia nousi esille, kun viime keväänä olimme ostamassa autoa. Jostain syystä Iina tuntui olevan kovin innostunut farmareista. Kun tiedustelin, miksi, niin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "no että koira mahtuu". Pidin sitä silloin lähinnä hyvänä vitsinä.

Siitä lähtien Iina aina silloin tällöin testasi, kuuntelinko, mitä hän oli sanomassa kysymällä "saanks mä koiran?". Sillä jos kuuntelin, en vahingossakaan sanoisi "joo". Mutta kun kerran olimme alkaneet puhua koirista, pian aloinkin kiinnittää koiriin ihan eri tavalla huomiota. Omat kokemukseni koirista vain olivat siihen mennessä olleet hyvin rajallisia. Kun kesällä olimme reilaamassa Euroopassa, olimme myös pari yötä ruotsalaisen vaihtarikaverini Thomaksen luona Malmössä. Päivää ennen kuin saavuimme hänen luokseen, sain kännykkääni viestin, että eihän meitä häiritse, että hänellä ja hänen tyttöystävällään – joka paljastui ammatiltaan koirakouluttajaksi – oli kotonaan kaksi hännänheiluttajaa. Ei tietenkään häirinnyt, kunhan huoneessa jossa nukkuisimme vain olisi ovi. Koirat paljastuivatkin yllättävän sympaattisiksi veijareiksi, ja oli myös hauska nähdä, kun Ellen kertoili myös juttuja koirien kouluttamisesta. Hän oli myös opettanut Thomaksen käyttämään samoja niksejä hankalaan työkolleegaansa.

Oma suhteeni koiriin on ollut aina kahtiajakoinen. Olen pienestä asti pelännyt niitä, mutta samalla aina pitänyt niistä. Äitini kertoo, että kerran ollessani polvenkorkuinen naapurimme ystävällinen noutaja oli kaatanut minut, ja siitä oli alkanut koirapelkoni. Mutta aina jos olen ehtinyt tutustua johonkin koiraan vähän paremmin, yleensä olen ajan myötä voittanut pelkoni. En kuitenkaan ole koskaan kokenut ymmärtäväni koiria. Säikkyessäni lenkillä vastaantulevia koiria, Iina onkin pikkuhiljaa opastanut ymmärtämään koirien elekieltä. Kuitenkin ehkä silmiäavaavin kokemus, jolloin ensimmäistä kertaa uskoin, että itsekin voisin oikeasti joskus oppia ymmärtämään koiria, oli kun luin ensimmäistä kertaa Cesar Millanista, koirakuiskaajasta. Ostin viime vuonna itselleni bussilukemiseksi Malcolm Gladwellin kirjoituskokoelman What the dog saw, jossa hän kirjoitti Millanista ja muun muassa agressiivisten koirarotujen kielloista. Silloin tajusin, että oma koirapelkoni on täysin irrationaalista, eivätkä koirat välttämättä olekaan niin arvaamattomia otuksia, kuin olin aina kuvitellut.

Ensimmäinen kerta, kun aloin ajatella, että itsekin haluaisin koiran, oli kun viime syksynä olimme menossa kaverimme luokse maalle viettämään mökkiviikonloppua. Matkalla kävimme tapaamassa Iinan vanhaa koiraa, islannilammaskoira Mýslaa, joka Iinan perheen piti antaa pois hänen isänsä saatua voimakkaita astmaoireita. Ja Mýslahan oli maailman söpöin koira. Tiesimme kuitenkin, että islanninlammaskoira ei olisi meille oikea valinta niin kauan kuin asuisimme kaupungissa. Pienen pähkäilyn jälkeen kuitenkin löysimme göötit, jossa yhdistyi kaikki mitä halusimme koiralta. Yhteinen päätöksemme kuitenkin oli, että silloiseen 31 neliön asuntomme koiraa ei tuotaisi – tai itse ainakin olin sen suhteen ehdoton.

Uuden asunnon etsintä sujuikin sitten koiravideoita katsellessa, mutta kumpaakaan ei etsitty edes kovin tosissaan, kunhan vain "katseltiin". Kesällä olimme etsineet asuntoa huomattavasti aktiivisemmin, mutta kun sopivaa ei tuntunut millään löytyvän, jäimme vain passiivisesti seuraamaan vuokravahteja. Mutta kun asunto vihdoin tuli eteen täysin takavasemmalta, löytyi samaan aikaan myös aivan sattumoisin täydellinen pentue, ainakin kasvattajan ja koiravanhempien perusteella. Ja niinhän siinä sitten kävi, että avaimet uuteen asuntoon taidettiin hakea samana päivänä kuin Igor syntyi.

Alku

Igor ihan pienenä. Kuva: Halla Seppälä

Koirakuumeisen ihmisen alku oli varovainen: ensimmäinen ajatus siitä, että olisihan se aika ihanaa, jos täällä kotona olisi koira, häivähti takaraivossa vuoden päivät sitten. Olihan se siellä ennenkin ollut, mutta hautautunut sen jälkeen kaiken muka kiireisemmän alle.

Nyt tuo pahainen ajatus oli kuitenkin sitkeämpi. Se odotti hyvää hetkeä, ja pilkisti sen jälkeen taas esiin, muistuttaen olemassaolostaan. Se alkoi kiusata mieltä yhä useammin, vallata alaa muilta ajatuksilta. Aloin katsella netistä koiravideoita. Roudasin vanhat koirakirjat pois varastosta, ihan vahingossa mukaan tuli myös vanha "Valitse oikea koira".

Kun koirakuume oli saavuttanut tietyn lakipisteen, tulivat eteen käytännön kysymykset: mitä, millainen, koska, miten, ja todellako. Tuo todellako oli aluksi Matin kysymys, mutta hiljalleen yllätin senkin samojen koirakirjojen äärestä, ihan kuin lapsen pahanteosta – kunhan vain katselen. Kuume oli siis tarttuvaa laatua.

Tästä eteenpäin paine kuitenkin kasvoi eksponentiaalisesti, eikä suuntaa voinut enää estää. Lopputulos oli tämän blogin aihe, siitä seuraavassa lisää.

Igor Isbjörnin alku oli kuitenkin riippumaton meidän kahden mielenliikkeiden kehityksestä. Se on kasvattajansa pitkän ja harkitun työn tulos; emänisä on Australiassa nykyään menestyvä konnunkotolaisgöötti, jonka perimää tytär ja meidän pentueen tuleva äiti Piitu toi Suomeen tullessaan hitusen takaisin, mukavana mausteena puolet australialaisperimää. Isä Nasta on muuten vain oikein hieno koira.

Igorin syntymä osui sopivasti koirakuumeemme lakipisteen kanssa samoihin aikoihin; olimme vihdoin päätyneet rotuvalinnassa lopputulokseen, ja uusi isompi ja koiraystävällisempi asunto löytynyt. Siinä vaiheessa, kun otin ensimmäistä kertaa yhteyden kasvattajaan, polski Igor ja sen sisarukset jo Piitun masussa. Seurasi pitkä prosessi, jonka aikana me taisimme onnistua vakuuttamaan potentiaalimme vastuullisina koiranomistajina, ja Igor sisaruksineen ehti syntyä.

Lopullinen päätös tapahtui pentulaatikon reunalla, kun pienet olivat neljän viikon ikäisiä. Igor oli osoittanut olevansa oikein kiltti poika – se ei dominoinut tai riehunut rajuja leikkejä samalla tavalla kuin muutamat veljensä, mutta oli kuitenkin rohkea ja avoin. Ensitapaamisellamme se jaksoi pötkötellä selällään ja antaa meidän rapsutella mahaansa pitkiä toveja. Lisäksi se nukkui ihan samalla tavalla kuin Matti - selällään jalat ristissä ja tassut rinnan päällä. Olimme myytyjä, ja Matin kännykän taustakuva vaihtui minun naamastani Igoriin.

Onneksi kasvattaja oli kanssamme samaa mieltä - Igor sopi meille ja me sovimme Igorille.

Suttuinen kännykkäkuva talletti rakkauden leimahtamisen.