Edellisellä uimakoulukerralla kastumisesta syvästi loukkaantuneesta otuksesta huolimatta päätimme yrittää pentu-uintia uudestaan. Menomatkalla olin kuitenkin tappiomielialalla, ja pohdin hiljaa mielessäni, olinko täysin sekaisin. Onko ihan pakko ajaa yli puolen tunnin päähän viedäkseen koiran sille vastenmieliseen puuhaan? Onko täysin järjetöntä ja hienoista liioittelua ylipäänsä kärrätä jo muutenkin hemmoteltua koiranpenikkaa johonkin koirien uimahalliin?
Oli tai ei, tällä kertaa epäilykseni kuitenkin väistyivät pian.
Igorilla oli nimittäin ihan toinen ääni kellossa. Uiminen sujui paljon edelliskertaa paremmin, ja altaan reunalla vuoroaan ei odottanut Surkea Uitettu Rotta vaan touhukas pikkukoira, joka innostui jopa kannustamaan kavereita juoksemalla altaan vierellä sillä välin, kun muut olivat uimassa. Myös uidessa oli kiva noutaa leluja, ja vauhti tuntui kiihtyvän aina lelua kohti mentäessä. Itse veteen meno vaati vielä pientä rohkaisua, mutta kaiken aikaa hienovaraisemmin. Ei tämä tainnutkaan olla niin kauheaa!
Paluumatkalla autossa matkasivat ylpeät koiran omistajat sekä väsynyt ja tyytyväinen pentu. Ehkä meidän naperosta sittenkin sukeutuu ihan kunnollinen uiskentelija! Tällaiset positiiviset itsensä ylittämisen kokemukset ovat varmasti pennulle tässä iässä tosi tärkeitä. Nyt mieleeni palautui haaveilemani mielikuva ihanista lämpimistä kesäisistä kotimaan reissuista, jossa koiran vilvoittelun voi hoitaa kätevästi kaartamalla meren tai järven rantaan. Täytyy vain ostaa sellainen söpö punainen, kahvallinen pelastusliivi meidänkin lapselle. Kesä, täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti