Korvauutisia

Igor 11,5 viikkoa

Igor 12 viikkoa

Nyt ne sitten nousivat, kauan odotetut korvat siis. Ja miten erilaiselta tuo otus näyttääkään! Igor on ollut meillä huomenna neljä viikkoa ja on siinä ajassa liki tuplannut painonsa. Vauvasta on siis hyvää vauhtia tulossa kunnon gööttipoika. :)

Igor talleilla

Igor pääsi viikonloppuna vihdoin tapaamaan hevosia. Ensin tutustuttiin hieman pienempään Shetlanninponiin, joka oli itsekin kiinnostunut Igorista. Aluksi vähän pelotti, mutta sitten uteliaisuus voitti. Sitten jatkoimme seuraavalle aitaukselle, jossa oli isompia hevosia. Ne olivat Igorin mielestä vähän pelottavampia, mutta sylistä niitäkin saattoi haistella turvallisesti. Ensikosketus hevosiin oli hyvin rohkaiseva ja Igor tuntui viihtyvän. Lantakikkareetkin maistuivat.

Igor 12 viikkoa

Eilen Igor täytti täydet kaksitoista viikkoa, mikä oli pienen koiran elämässä merkittävä rajapyykki. Hän ei enää olekaan aivan pieni pentu, vaan hyvää vauhtia matkalla kohti koira-aikuisuutta. Eilen huomasimme, että Igorin vasen korva oli jo täysin pystyssä ja oikea lerputti enää aivan kärjestä.

Kun koira kasvaa isommaksi, tarkoittaa se myös sitä, että siitä on iloa hänelle itsellensäkin, kun isompana ylettää paremmin erinäisiin mielenkiintoisiin paikkoihin. Vastaavasti omistajien tulee kiinnittää entistä enemmän huomioita tavaroiden suojaamiseen pieneltä tuholaiselta. Tänään nimittäin Igor hyppäsi ensimmäistä kertaa sohvalle aivan omin avuin. Täytyy siis keksiä uusia turvapaikkoja omille vaatteillemme ja muille tavaroille, joiden emme halua päätyvän pienen termiittimme puruleluiksi. On vain ajan kysymys, milloin Igor kerää tarpeeksi rohkeuta hypätäkseen myös sänkymme päälle, joka on vain senttejä korkeampi.

Miten kukaan ikinä...

... onnistuu ottamaan pennustaan edustavia seisomiskuvia?

Igor on oppinut "istu" ja "maahan" -käskyt vähän liian hyvin.
Namipala tarkoittaa sitä että persus isketään alas.

Anteeksi, miten saan koirani aseteltua suoraksi, kun se köyristelee selkäänsä?

Ei näin ainakaan.

Namirasia taas oli niin vähän liian kiinnostava

Vinkkejä tai valokuvausapua otetaan vastaan. Tai sitten meidän täytyy opetella maahanmenojen ja istumisten kaveriksi uusi käsky: "poseeraa!". Mutta miten?

Koiran omistamisesta

Olennolla on tapana nukkua sohvalla selällään.

Tätä se nyt on. Olla koiranomistaja. Mitä tarkalleen? En osaa sanoa. Heräät aamulla, ja sängyn vieressä häntää vispaa Olento. Teet töitä, ja jalkojesi juuressa tuhisee Olento. Tämän olennon läsnäolo on jo itsessään aika ihmeellinen juttu, ja nyt en edes puhu sen olennon erityispiirteiden ihmeellisyydestä.

On ollut jännää seurata tuttujeni mielipiteitä koiran hankinnasta. Kavereiden ensireaktiot vaihtelivat äärimmäisen riemun ja selvän kauhistuksen välillä. Riemukkaimpia olivat järjestäen ne, joilla itselläkin oli, on ollut tai on haaveissa koira. Tämä lienee selvää ja samalla aika lohdullista.

Mutta ne vastakkaiset kommentit sitten. Ärsyttävyyspalkinnon voitti naljailu siitä, "kuinka ensiksi oli huonekasvi, sitten tuli koira ja sitten…". Joku vain totesi, että "ai te olette tulleet parisuhteessa nyt sitten siihen pisteeseen." Se, että koiran hankkii, kun elää parisuhteessa tai vieläpä avoliitossa, on siis selvä merkki. Että se on nyt menoa ja takaisin ei ole tulemista.

Hyvät ystävät, olen halunnut koiraa jo viisitoistakesäisestä lähtien, jolloin en ainakaan voinut olla minkäänlaisessa pesänrakentamisputkessa. Ei siis enää näitä kommentteja, kiitos! On tietenkin totta, että nyt elämäni on tullut siihen pisteeseen, että tuon Olennon hankkiminen on ulkoisilta puitteiltaan mahdollista. On vuokrakaksio, työpaikka, riittävästi rahaa muonaan. Mutta olen itsekin vähän ymmälläni, pitäisikö nyt siten tähän koiran hankintaan liittyä mitään muita välittömiä kuumeita tai vaistoja? Ja onko elämä nyt sitten ohi?

Mielestäni elämä on nimittäin vasta alkanut, Igorin siis. Samalla omaan elämääni ja elämäämme on tullut rutkasti paljon syvyyttä ja vaihtelua lisää. Se, kuinka paljosta on koiraan sitoutuessaan joutunut karsimaan, on aika suhteellista. Oma elämäni ei nimittäin ole juurikaan muuttunut.

Minkälaista elämä Olennon kanssa on sitten ollut? Pieniä asioita. Huolta arkisista jutuista. Ärsytystä pennun rasittavista tavoista silloin kun on itse väsynyt. Toivon ja epätoivon vaihtelua koulutusrintamalla. Mutta myös paljon onnea, iloa ja naurua Olennon hassuille ominaispiirteille sekä rajattomalle rakkaudelle ja höpsöydelle.

Epävarmuuteen liittyy varmasti se, että meidän tassuliitto Igorin kanssa on vasta syntymässä. En tunne koko koiraa vielä kovin hyvin, ja tuskinpa se tuntee omistajiansakaan, saati sitten täysin aukottomasti kunnioittaa meitä laumanjohtajina. Luottamus ja läheinen suhde vaatii aikaa. Siksipä olo koiranomistajana on vielä kaikkea muuta kuin täyttynyt tai seesteinen. Keskeneräinen se on, keskeneräinen mutta kovin halukas kokemaan lisää.

Igorin oppiviikot

Sanotaan, että 8-12 viikot pennun iässä ovat ratkaisevia pennun sosiaalistamisen kannalta. Vaikka nyt ei ole täynnä edes 11 viikoa, voisin melkein jo todeta: mission completed. En ollut nimittäin itsekään tullut ajatelleeksi, ennen kuin Igor tuli meille, kuinka sosiaalista puuhaa koiran kanssa eläminen itse asiassa onkaan. Kyse ei ole vain siitä, että huomaan puhuvani Igorista kaikkien kavereiden, työkavereiden ja jopa lähikaupan kassan kanssa, vaan että sosiaalinen elämämme on saanut kokonaan uuden piristysruiskeen. Olemme ensinnäkin tutustuneet paljon paremmin kaikkiin naapureihimme uudessa kotitalossamme, jonne muutimme joulukuussa, ja erityisesti talon muihin koiranomistajiin – tai oikeastaan koko naapuruston koiranomistajiin. Ja sen lisäksi, että kotonamme on käynyt viime viikkoina poikkeuksellisen paljon kavereitamme kyläilemässä, ovat lisäksi tulleet myös pentutreffit Igorin sisarusten kanssa. Kaikki tämä on tietysti ollut parasta Igorille, sillä hän on tutustunut uusiin ihmisiin ja koiriin melkeinpä joka päivä. Sosiaalistamisprosessia on hieman haitannut, että automme on ollut jo yli viikon huollossa, mutta ehkä sekin on hyvä asia, sillä sen seurauksena Igor on joutunut matkustamaan välillä vieraissakin autoissa. Myös raitiovaunun kyytiin on noustu pari kertaa totuttelumielessä ja paikallisella ostarilla ihmetelty väenpaljoutta.

On myös muita asioita, mitä en ole osannut ennakoida. Asiat, joista olen ollut kaikista innostunein, ovat olleet niitä, joista olen nähnyt Igorin oppimisen ja edistymisen. Välillä on ollut huoliakin, ja sitäkin suurempia helpotuksia. Eiliset huolemme suolitukoksesta haihtuivat yön aikana lattialle pullahtaneeseen keppikasaan. Korkin poistuttua Igor oli pullauttanut lattialle aikamoisen jöötin jotain muutakin, mistä isäntä ja emäntä olivat erittäin iloisia!

Pelottavia asioita Igorin elämässä ovat edelleen rappukäytävä ja talonyhtiön parkkipaikka, mihin Igor kylläkin seuraa aina, ah niin mielenkiintoisia muita ihmisiä. Igor kapusi omin avuin jo kaksi ensimmäistä porrasta porraskäytävässämme seuratessaan toista vierasta. Sitten hän yhtäkkiä huomasi, että olikin jossain oudossa paikassa, josta matka jatkui sylissä loppumatkan.

Yksinoloharjoituksissa saavutettiin eilen läpimurto. Olemme harjoitelleet viime aikoina yksinoloa jättämää Igorille järsittäväksi naudan ydinluun. Sellaisen eteensä saatua Igorilta katoaa aika ja paikka. Tähän asti Iina on lähinnä jättänyt Igorin kotiin vain kauppareissujen ajaksi, mutta eilen kävimme molemmat yhdessä lounaalla lähikahvilassa, mikä oli Igorin pisin yksinoloaika tähän asti. Palattumme takaisin kotona oli hiirenhiljaista, ja kun menimme kurkkaamaan makkariin, oli Igor siellä juuri vaihtamassa nukkumapaikkaa. Se oli ilmeisesti herännyt siihen kun tultiin kotiin, ja päättänyt vaihtaa unipaikkoja. Ei edes vilkaissut meihin päin, vaan lähinnä näytti loukkaantuneelta kun olimme häirinneet sen rauhaa.

Äijäpäivä

Pari viikkoa ennen kuin Igor tuli meille Iina pudotti pommin: helmikuun alkupuolella olisi sitten edessä työmatka Lappiin. Teeskentelin tyynen rauhallista ja vakuuttelin, että tottakai pärjään aivan hyvin kaksistaan Igorin kanssa pari yötä, vaikka elimistö samalla kehittikin stressihormonia. Siihen mennessä Igor olisi ehtinyt olla meillä jo vajaat pari viikkoa, jonka jälkeen varmasti klaaraisin homman mainiosti.

Ja niinhän se menikin. Kaikki alkoikin hyvin. Ensiksi vähän chillattiin ja sitten leikittiin. Ja sitten leikittiin vähän lisää. Ja sitten taas vähän lisää. Kaverilla tuntui riittävän rajattomasti energiaa, ja nyt se kohdistui kokonaan minuun. Kaiken tämän seurauksena taisin syöttää Igorille vähän liikaa namupaloja kongin sisällä, kun varsinainen ruoka ei sitten maistunutkaan. Klikkeritreenaustakin kokeiltiin, mutta nahkahanskan kanssa, kun innostus oli sen verran kova. Ja kun olin ainoa, joka vei Igoria ulos, niin sitä saikin tehdä aika usein. Joku pisu taisi tulla sisäänkin, kun en meinannut huomata ajan kulumista.

Ainoa varsinainen kommellus oli, kun lukitsin itseni ulos asunnosta, kun olin viemässä Igoria viimeisen kerran ulos toisen illan päätteeksi. Onneksi kuitenkin kännykkä oli jäänyt taskuun. Koska ulkona oli liian kylmä odotella puolta tuntia rapussa huoltomiestä, niin istuskelimme loppuajan rapussa, mikä taisi olla pikkukoiralle hämmentävä kokemus. Muuten kaikki meinikin oikein mallikkaasti, ja tuntui, että vihdoinkin sain bondattua Igorin kanssa kunnolla.

Igor on päässyt tutustumaan myös sohvaan. Alas hän jo

uskaltaa hypätä, mutta omin avuin ei vielä päästä ylös.

Igor rakastaa dentasticksejä. Tällä kertaa hän mussuttelee

herkkuaan poikkeuksellisen rauhallisesti.