Alku

Igor ihan pienenä. Kuva: Halla Seppälä

Koirakuumeisen ihmisen alku oli varovainen: ensimmäinen ajatus siitä, että olisihan se aika ihanaa, jos täällä kotona olisi koira, häivähti takaraivossa vuoden päivät sitten. Olihan se siellä ennenkin ollut, mutta hautautunut sen jälkeen kaiken muka kiireisemmän alle.

Nyt tuo pahainen ajatus oli kuitenkin sitkeämpi. Se odotti hyvää hetkeä, ja pilkisti sen jälkeen taas esiin, muistuttaen olemassaolostaan. Se alkoi kiusata mieltä yhä useammin, vallata alaa muilta ajatuksilta. Aloin katsella netistä koiravideoita. Roudasin vanhat koirakirjat pois varastosta, ihan vahingossa mukaan tuli myös vanha "Valitse oikea koira".

Kun koirakuume oli saavuttanut tietyn lakipisteen, tulivat eteen käytännön kysymykset: mitä, millainen, koska, miten, ja todellako. Tuo todellako oli aluksi Matin kysymys, mutta hiljalleen yllätin senkin samojen koirakirjojen äärestä, ihan kuin lapsen pahanteosta – kunhan vain katselen. Kuume oli siis tarttuvaa laatua.

Tästä eteenpäin paine kuitenkin kasvoi eksponentiaalisesti, eikä suuntaa voinut enää estää. Lopputulos oli tämän blogin aihe, siitä seuraavassa lisää.

Igor Isbjörnin alku oli kuitenkin riippumaton meidän kahden mielenliikkeiden kehityksestä. Se on kasvattajansa pitkän ja harkitun työn tulos; emänisä on Australiassa nykyään menestyvä konnunkotolaisgöötti, jonka perimää tytär ja meidän pentueen tuleva äiti Piitu toi Suomeen tullessaan hitusen takaisin, mukavana mausteena puolet australialaisperimää. Isä Nasta on muuten vain oikein hieno koira.

Igorin syntymä osui sopivasti koirakuumeemme lakipisteen kanssa samoihin aikoihin; olimme vihdoin päätyneet rotuvalinnassa lopputulokseen, ja uusi isompi ja koiraystävällisempi asunto löytynyt. Siinä vaiheessa, kun otin ensimmäistä kertaa yhteyden kasvattajaan, polski Igor ja sen sisarukset jo Piitun masussa. Seurasi pitkä prosessi, jonka aikana me taisimme onnistua vakuuttamaan potentiaalimme vastuullisina koiranomistajina, ja Igor sisaruksineen ehti syntyä.

Lopullinen päätös tapahtui pentulaatikon reunalla, kun pienet olivat neljän viikon ikäisiä. Igor oli osoittanut olevansa oikein kiltti poika – se ei dominoinut tai riehunut rajuja leikkejä samalla tavalla kuin muutamat veljensä, mutta oli kuitenkin rohkea ja avoin. Ensitapaamisellamme se jaksoi pötkötellä selällään ja antaa meidän rapsutella mahaansa pitkiä toveja. Lisäksi se nukkui ihan samalla tavalla kuin Matti - selällään jalat ristissä ja tassut rinnan päällä. Olimme myytyjä, ja Matin kännykän taustakuva vaihtui minun naamastani Igoriin.

Onneksi kasvattaja oli kanssamme samaa mieltä - Igor sopi meille ja me sovimme Igorille.

Suttuinen kännykkäkuva talletti rakkauden leimahtamisen.