Kaikki alkoi autosta. En ollut koskaan kuvitellutkaan, että minusta ikinä tulisi koiranomistajaa, ehei. Ensimmäisen kerran asia nousi esille, kun viime keväänä olimme ostamassa autoa. Jostain syystä Iina tuntui olevan kovin innostunut farmareista. Kun tiedustelin, miksi, niin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "no että koira mahtuu". Pidin sitä silloin lähinnä hyvänä vitsinä.
Siitä lähtien Iina aina silloin tällöin testasi, kuuntelinko, mitä hän oli sanomassa kysymällä "saanks mä koiran?". Sillä jos kuuntelin, en vahingossakaan sanoisi "joo". Mutta kun kerran olimme alkaneet puhua koirista, pian aloinkin kiinnittää koiriin ihan eri tavalla huomiota. Omat kokemukseni koirista vain olivat siihen mennessä olleet hyvin rajallisia. Kun kesällä olimme reilaamassa Euroopassa, olimme myös pari yötä ruotsalaisen vaihtarikaverini Thomaksen luona Malmössä. Päivää ennen kuin saavuimme hänen luokseen, sain kännykkääni viestin, että eihän meitä häiritse, että hänellä ja hänen tyttöystävällään – joka paljastui ammatiltaan koirakouluttajaksi – oli kotonaan kaksi hännänheiluttajaa. Ei tietenkään häirinnyt, kunhan huoneessa jossa nukkuisimme vain olisi ovi. Koirat paljastuivatkin yllättävän sympaattisiksi veijareiksi, ja oli myös hauska nähdä, kun Ellen kertoili myös juttuja koirien kouluttamisesta. Hän oli myös opettanut Thomaksen käyttämään samoja niksejä hankalaan työkolleegaansa.
Oma suhteeni koiriin on ollut aina kahtiajakoinen. Olen pienestä asti pelännyt niitä, mutta samalla aina pitänyt niistä. Äitini kertoo, että kerran ollessani polvenkorkuinen naapurimme ystävällinen noutaja oli kaatanut minut, ja siitä oli alkanut koirapelkoni. Mutta aina jos olen ehtinyt tutustua johonkin koiraan vähän paremmin, yleensä olen ajan myötä voittanut pelkoni. En kuitenkaan ole koskaan kokenut ymmärtäväni koiria. Säikkyessäni lenkillä vastaantulevia koiria, Iina onkin pikkuhiljaa opastanut ymmärtämään koirien elekieltä. Kuitenkin ehkä silmiäavaavin kokemus, jolloin ensimmäistä kertaa uskoin, että itsekin voisin oikeasti joskus oppia ymmärtämään koiria, oli kun luin ensimmäistä kertaa Cesar Millanista, koirakuiskaajasta. Ostin viime vuonna itselleni bussilukemiseksi Malcolm Gladwellin kirjoituskokoelman What the dog saw, jossa hän kirjoitti Millanista ja muun muassa agressiivisten koirarotujen kielloista. Silloin tajusin, että oma koirapelkoni on täysin irrationaalista, eivätkä koirat välttämättä olekaan niin arvaamattomia otuksia, kuin olin aina kuvitellut.
Ensimmäinen kerta, kun aloin ajatella, että itsekin haluaisin koiran, oli kun viime syksynä olimme menossa kaverimme luokse maalle viettämään mökkiviikonloppua. Matkalla kävimme tapaamassa Iinan vanhaa koiraa, islannilammaskoira Mýslaa, joka Iinan perheen piti antaa pois hänen isänsä saatua voimakkaita astmaoireita. Ja Mýslahan oli maailman söpöin koira. Tiesimme kuitenkin, että islanninlammaskoira ei olisi meille oikea valinta niin kauan kuin asuisimme kaupungissa. Pienen pähkäilyn jälkeen kuitenkin löysimme göötit, jossa yhdistyi kaikki mitä halusimme koiralta. Yhteinen päätöksemme kuitenkin oli, että silloiseen 31 neliön asuntomme koiraa ei tuotaisi – tai itse ainakin olin sen suhteen ehdoton.
Uuden asunnon etsintä sujuikin sitten koiravideoita katsellessa, mutta kumpaakaan ei etsitty edes kovin tosissaan, kunhan vain "katseltiin". Kesällä olimme etsineet asuntoa huomattavasti aktiivisemmin, mutta kun sopivaa ei tuntunut millään löytyvän, jäimme vain passiivisesti seuraamaan vuokravahteja. Mutta kun asunto vihdoin tuli eteen täysin takavasemmalta, löytyi samaan aikaan myös aivan sattumoisin täydellinen pentue, ainakin kasvattajan ja koiravanhempien perusteella. Ja niinhän siinä sitten kävi, että avaimet uuteen asuntoon taidettiin hakea samana päivänä kuin Igor syntyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti